Minun tarinani

Reisiin sattui. Olin aivan poikki. Itkin, mutta minun piti tehdä se tosi hiljaa, jottei isä huomaisi kärsimystäni. Minulla oli päämäärä, enkä aikonut luovuttaa. Olin kuullut hurjasta Ironman triathlonista ja olin päättänyt kokeilla sen pisintä osuutta. Olin 12-vuotias ja rakastin haastettani.

Kun lopulta saavuimme isoäidin talolle, näytti isäni pyörän matkamittari 172 km. Raivostuin. Meidän ei auttanut muuta kuin tehdä sakkokierros. Kun lukema oli viimein tasan 180 km, hymyilin leveästi. Olin kokenut päivän aikana uskomattomia tunteita, täydellisestä uupumuksesta kaikenkattavaan iloon. Tiesin, että triathlon olisi mun juttu. Tunsin sydämessäni, että jos harjoittelisin oikein ahkerasti js antaisin aivan kaikkeni, saattaisi joskus koittaa päivä, jolloin saisin tuulettaa maailman kovimpana ironwomanina.

Kului kuitenkin 22 vuotta ennen kuin tein ensimmäisen ironmanmatkan triathlonkilpailuni. En missään vaiheessa kadottanut intohimoani triathlonia kohtaan, mutta laji tarjosi minulle monia odottamattomia haasteita. Päämatkakseni valikoitui olympiamatka. Matkustin ympäri maailmaa rankingpisteiden perässä, mutta kohtalokseni koitui olla euroopanrankingin ensimmäinen kisoista rannalle jäänyt urheilija, sekä Pekingistä että Lontoosta. Kokonaisuudessaan olympiamatkan uraani voi kuvata aikamoiseksi vuoristoradaksi, sillä kärsin vähän väliä erilaisista loukkaantumisista. Haasteet kuitenkin kasvattivat sisuani. Lopulta olin viiden vuoden ajan yksi maailman parhaista pitkänmatkan triathlonisteista.

Olen todella kiitollinen seikkailuista, joita triathlon on vuosien saatossa tarjosi. Vaikken ikinä saavuttanut täysin lapsuuden unelmaani ja voittanut Ironmanin maailmanmestaruutta, olen ylpeä kaikesta, mitä saavutin ja erityisen onnellinen olen siitä, että uskalsin antaa kaikkeni haaveitteni eteen. Elin unelmaani, sillä tein joka päivä sitä mitä rakastain – uin, pyöräilin ja juoksin täyden sydämeni voimin.

Nyt on kuitenkin uusien unelmien aika!