Guatape WC – DNF

Tänään ei menny mikään putkeen. Päivä alko hillittömällä ukkosmyrskyllä, joka oli saanut aikaan maanvyörymiä kisareitille. Niinpä noin vartti ennen starttia meille ilmoitettiin, että kisan lähtö myöhästyy tunnin ja lisäksi kisataan vain sprinttimatkalla.

Oma kisani ei huonommin olisi voinut mennä. Olin uinnissa aivan poikki jo noin 200 metrin jälkeen. Rantauduin ihan viimeisten joukossa aivan liikaa kärjen perässä.

Pyörä tuntui koko ajan hiukan oudolle. Jalkojen hapotuksen lisäksi vaihteet eivät oikeen olleet kohdillaan, vaikka olimme säätäneet niitä edellisenä päivänä todella pitkään ja lopputulos vaikutti hyvältä. No, nyt 10 km ajon jälkeen polkimet löivät täysin lukkoon eikä vaihtoehdoksi jäänyt kuin hypätä radan sivuun. Syynä takapakan irtoaminen.

Nyt ottaa päähän jälleen kerran ihan tajuttomasti. En tajua, mikä uintia vaivasi, kun treenit ovat menneet niin putkeen. Ehkä syynä oli tämä korkea tai sitten porukkatreenien täysi puute harjoitusohjelmasta. Korkean vaikutus tuntuu hiukan huonolle selitykselle, sillä olo on täällä ollut aivan ok ja meno on tuntunut ihan normaalille. Voihan se silti olla, että korkea rankaisi vasta, kun meni tosissaan.

Oppina tästä voi ottaa, että selvittää paremmin, mihin on tulossa kisaamaan. On tämä meidän touhu nyt aika naurettavaa näpertelyä, kun huomasin itse vasta reilu viikko sitten, että kisa on parissa tonnissa. Energiani on yksinkertaisesti mennyt perustreenaamisen ohella lentojen, majoitusten yms. järjestelyyn (jotka joutuu luonnollisesti hoitamaan niin halvalla kuin mahdollista). Valmentajalle en tietenkään pysty maksamaan läheskään täyttä päiväpalkkaa, joten häneltäkään en voi vaatia, että huomaisi kaikki jutut. No, uskomatonta silti meiltä, että näin kävi ja sopeutuminen tänne korkealle saattoi siksi jäädä vajaaksi.

Nyt ei auta kuin jollain tavalla kasata pää ja suunnata ajatukset tulevaisuuteen. Huomenna on edessä lento Uuteen-Seelantiin, jossa on maailmancup parin viikon päästä. Sinne matkustan yksin, mikä kyllä jänskättää hieman, sillä täällä Kolumbiassa isän huollosta on ollut aivan äärettömän suuri apu. No, toivotaan kuitenkin, että saisin Aucklandissa vihdoin aikaiseksi sellaisen suorituksen, mihin treenien perusteella uskon pystyväni. Matka siis jatkuu.