Blogi

Ironman MM kisa – sisulla seitsemänneksi

Vielä muutama lennokas askel, kädet pystyyn ja maaliviivan yli! Olen antanut kaikkeni ja tehnyt juuri sellaisen suorituksen, jota varten olemme valmistautuneet viimeisten vuosien ajan. Tuuletan, halaan Markusta, halaan Siriä. Tiedän yltäneeni parhaimpaani. Lapsuuden unelmastani on tullut totta.

Havaijin aamu on sysipimeä, mutta lämmin. Avaan silmäni jännitystä huokuvassa pro urheilijoiden loungessa. Eräs kilpakumppaneistani herättelee kroppaansa kevyesti hyppelemällä ja vilkaisen häntä kateellisena, sillä en ole pystynyt tekemään minkään moisia hyppyjä viimeisinä parina viikkona. Itse asiassa jopa rappusten käveleminen on ollut yhtä tuskaa ja jälleen viime yönä heräilin siihen, kun vasen pohkeeni kramppaili.

Elämäni tärkeimmän kisan starttiin on tasan tunti ja niin kuin aina, haluan hölkätä muutaman minuutin verryttelyksi. Kävelen bajamajarivin taakse piiloon ennen kuin uskallan yrittää varovaisia juoksuaskelia. Tuntuu kuin joku löisi puukolla sinne tänne lonkkaan ja pohkeeseen. Onneksi kukaan ei näe epätoivoista linkkaamistani.

Eihän jalassa mitään oikeaa vammaa voi olla, ei juuri nyt. Luultavasti jännitys saa minut vain ylikuuntelemaan kroppaani ja kunhan kisa lähtee käyntiin ja suoneni täyttyvät adrenaliinista, kivut häviävät ja maaliin tultuani on sitten kiva nauraa omalle vainoharhaisuudelleni. Olen elämäni kunnossa!

Starttipyssy jyrähtää. Kisan hektisyys valkenee välittömästi, hakkaaminen on kovempaa kuin koskaan. Miksi olen niin kumman väsynyt? Taistelen väkisin paikkani sopivaan uintiryhmään ja yritän hakea rennon ja vahvan tekniikan. Hommahan alkaa sujua. Muutaman satasen jälkeen katson, keitä ryhmässäni on. Huolestun, kun tajuan uivani samassa porukassa parin naisen kanssa, joita parempi tiedän olevani altaassa. Onneksi uinnin jälkeen on vielä pitkä taival taitettavaksi.

Nousen vedestä ja yllätyn, kun kisan ennakkosuosikki Daniela Ryf juoksee takanani. Miten hän on uinut näin heikosti? No, nyt kaikki on mahdollista! Pyoräni on kulkenut viime aikoina aivan älyttömän kovaa. Danielan hirmu menoon ei toki välttämättä kannattaisi lähteä, mutta ehkä voisin tarkkailla häntä hieman alkumatkasta ja vaikka lopulta häviäisin pyörällä, ei ero juoksun alussa olisi välttämättä älyttömän iso. Myös muita tunnetusti kovia menijöitä nousee vedestä kanssani samaan aikaan, joten game on! Tämä on mun päivä!

Polkaisen liikkeelle, mutta miksi olo on väsynyt ja se vasen jalka on noin voimaton? Onneksi sopiva rasitustaso oli Sirin mukaan vain 7/10, ”as easy as possible as fast as possible”, joten ei kun rennosti eteenpäin. Daniela pääsee auttamattomasti karkuun. Yllätyksekseni kuitenkin saavutan Hawin nousussa ison ryhmän, jossa on useita kisan ennakkosuosikkeja. Yritän ajaa kovaa ryhmän ohi, mutta se takertuu takarenkaaseeni. Seuraava 50 km onkin sitten naisten kisassa ennennäkemätöntä kyttäilyä. Loppumatkasta muutama ryhmän perällä istunut löytää uusia voimia ja yritän mukaan, mutta totean pian, etten juokse askeltakaan, jos vien jalkani liian tiukille pyörän päällä.

Hengitän syvään kakkosvaihtoon saapuessani. Pystynkö juoksemaan? Tietysti, eihän mulla ole mitään oikeaa vammaa. Kuvittelen vaan. Olen edelleen hyvissä asemissa ja nyt ei kannata kuunnella pieniä kolotuksia. Kaikkia sattuu tässä vaiheessa ironmania. Pää tyhjäksi ja tossua toisen eteen!

Siri ja Markus kannustavat täysillä. Seuraavassa mutkassa näen äidin ja isän, he tietävät, miten tärkeä tämä kisa on sille sisälläni elävälle 12 vuotiaalle tytölle, joka polki pienellä pinkillä pyörällä ja kuvitteli Keskuspuiston kuusipuut Havaijin palmuiksi. Nyt ei ole aika kuunnella sattuuko. ”Energy flows, where the focus goes”! Sisua nainen!

Maaliin on parikymmentä kilometriä. Juoksen kahdeksantena. Markus huutaa, että voin nousta vielä jonkun sijan, jos yritän oikein tosissani. Pohkeeni kramppaa ja pelkään, etten pääse edes maaliin. Siri tsemppaa huutamalla ”this is your dream”, mutta huuto saa minut vain itkemään ajatuksissani. En ole ikinä haaveillut tällaisesta parin viikon painajaisesta. Tekee mieli antaa periksi. Luovuttaisiko se pikku tyttö? Ei ikinä!

Daniela tulee vastaan ja onnittelen häntä ylivoimaiselle näyttävästä voitosta. Lucy Charles juoksee seuraavana, onpa nuori nainen vetänyt taas hienosti. Onnea! Kolmannesta sijasta vaikuttaisikin olevan tiukka taistelu Anne Haugin ja Sarah Truen kesken. Kuulen, että Rinny yltänee viidenneksi, upea veto heti äitiyslomalta palaamisen jälkeen!

Vielä pari kilometriä maaliin. Varpaani puutuvat ja tajuan, että ne liikkuvat lenkkareissa kumman paljon. Kengännauhathan ovat aivan löysällä. Olen pystynyt sulkemaan kaikki tuntemukset niin hyvin pois, etten ole koko maratonin aikana huomannut unohtaneeni kiristää kengät.

Vihdoin pääsen maalisuoralle. Tuuletan, sillä tällä kertaa jo maaliin pääsy on kunnon tuuletuksen arvoista. Seitsemäs sija kaikkien aikojen kovatasoisimmassa kisassa on sekin upea saavutus. Pettymys on silti murskaava. Tiedän jääneeni kauas omasta parhaastani. Pakotan kuitenkin kasvoilleni hymyn, nostan kädet ylös ja käännyn takaisin kumartelemaan kiitokseksi upealle yleisölle. Sitten pääsen vihdoin Markuksen kainaloon itkemään.

Kilpailusta on tänään kulunut lähes kaksi kuukautta ja vasta nyt kykenin kirjoittamaan tämän tekstin. Suorituksen analysoiminen ei ole koskaan ollut minulle näin vaikeaa. Muistan kisasta vain nuo yllä kuvaamani hetket ja muihin tuntemuksiin ja tapahtumiin en saa kosketusta.

Valitettavasti vasemman jalan vamma on todellinen eikä kuvitelmaa. Sääressä havaittiin rasitusosteopatia, joka luultavimmin hermoärsytyksen kautta aiheuttaa kipuja ja muita oireita myös muualle pohkeeseen. Taidan olla onnekas, kun murtuma ei lopulta äitynyt tämän pahemmaksi. Lonkan pistos taas johtui tulehtuneesta pakaralihaksen kiinnityskohdasta. Olemme analysoineet viime kauden treenidataa ja miettineet, miksi vammat tulivat, mutta moni kysymys on vielä vailla vastausta. Selvää on vain, Sebastian Kienleä lainatakseni, ”It is a thin line in between fit and f****d”.

Tällä hetkellä lonkka on parantunut täysin. Pohje on jo tosi paljon paljon parempi kuin niinä parina viikkona ennen kisaa saatikka kisan jälkeen ja esimerkiksi kävely sujuu jo huomaamatta. Säären luutuminen ei silti vieläkään ole täydellistä. Nyt on syytä pelata varman päälle ja hoitaa homma kuntoon ja niinpä juoksutaukoa tullee lopulta joulun tienoille saakka eli noin 10 viikkoa. Ekaan kuuteen viikkoon en treenannut käytännössä yhtään mitään muutakaan.

Vasta viime aikoina olen tajunnut, miten paljon jalkaan Havaijilla sattui. Ikinä aiemmin en olisi siinä tilanteessa pystynyt kampeamaan starttiviivalle täynnä itseluottamusta ja tarmoa, saatikka kilpailemaan täysillä loppuun asti. Nyt olen ylpeä siitä, etten missään vaiheessa hellittänyt, vaikka tiesin jo kisan alussa, ettei tavoittelemaani nappisuoritusta olisi luvassa.

Vastuu vammasta on täysin minun, sillä kukaan muu ei voinut tietää, miten kovia kivut olivat ja vain ja ainoastaan minä tein viimeisen kuukauden kohtalokkaissa treeneissä typerät ratkaisut jatkaa kivuista huolimatta. Haluan kuitenkin uskoa, etten koskaan aiemmin olisi ollut valmis ottamaan vastaavaa terveydellistä riskiä, mutta nyt kyseessä oli urani kohokohta.

En varmaan pysty ikinä antamaan virhettä itselleni täysin anteeksi, mutta toivon jossain vaiheessa kykeneväni katsomaan peiliin ja sanomaan, että näinkin pahasti on ihan inhimillistä ja ok mokata. Vielä kuitenkin välttelen niitä silmiä, jotka peilissä minua katsovat. On myös raastavaa tietää kuinka paljon iloa olisin tuottanut läheisille ja tuttaville, kunhan vaan olisin onnistunut.

Jo ennen tämän vuoden kilpailua olimme ajatelleet, että koitos saattaisi olla viimeinen yritykseni Havaijilla. Pelkäsin lopullisuutta. Olen kuitenkin huomannut, ettei urheilun lopettaminen niin pelottavaa olisikaan ja toisaalta se vapauttaisi mielettömästi energiaa kaikkeen muuhun elämiseen.

Rakastan silti edelleen uimista, pyöräilemistä ja juoksemista. Rakastan myös kilpailemista ja parhaani yrittämistä. Minussa palaa voimakas intohimo sen selvittämiseksi, voinko kehittyä yhä paremmaksi. Olen varma, että voin.

Vaikka vuoden 2018 Havaijin kisa on suuri pettymys, on se mielestäni myös osoitus siitä, kuinka vahva sisun voima on. Kun tavoittelee syvällä sydämessä elävää unelmaa, on valmis venymään enemmän kuin ikinä uskoikaan mahdolliseksi. Tällä voimavaralla – ja pienellä lisämaltilla – päätimmekin lopulta tähdätä täysillä vielä vuoden 2019 Havaijin kisaan.

Kiitos kaikille, jotka elävät mukana matkassani! Tukenne on enemmän kuin arvokasta.

Read next

09.08.2018
Voitto Sveitsin Ironmanissa!

Vain astumalla tuntemattomaan voi kehittyä. Olin jopa hiukan kummissani, kun valmentajani Siri Lindley ehdotti minulle…

13.07.2018
Kolmas sija ja enkka Rothissa

Kauden toinen pääkilpailu, Challenge Roth, on takana. Suoritusta täytyi sulatella lähes kaksi viikkoa ennen kuin…