Viides Ironman 70.3 EM-kisassa!

Jee, pärjäsinhän mä niiden puolimatkan ammattilaisten seassa 🙂 loistava lopputulos ekassa Ironman-sarjan kisassani, joka oli samalla eka pitkän matkan arvokisani.

Sunnuntai ja kisapäivä valkeni aurinkoisena. Lennolla eksynyt pyörälaukkuni oli löytänyt meidät ja viime viikkoina vaivannut nilkan hermojumi oli hellittänyt niin paljon, että aamulenkillä pystyin juoksemaan rennosti. Fiilis oli ihan katossa, pian pääsisin rykimään huippuseurassa!

Kisassa uinti sujui okei. Hyvä perussuoritus märkäpuvulla. Vähän jäi kaivelemaan, että edelläni mennyt ryhmä oikaisi vikan poijun ja voitti siinä muutaman kymmenen metriä. Olisi kantsinut itsekin oikaista, sillä rangaistusta ei lopulta jaettu. Ihme homma, että tällaista sattuu näin kovan tason tapahtumissa.

Onneksi tunnelma parani heti rantauduttuani, sillä nyt pääsisin ekaa kertaa kokeilemaan aika-ajounelmaani kunnon mäissä! Ja hyvinhän Bianchi nousi 🙂 tuntui muutenkin, että sain koneeseen taas selvästi paremmin tehoa kuin Joroisilla. Todella haastavan pyöräilysouudesta tosin teki se, että puolivälin paikkeilla ohjaustankoni löystyi ja sen jälkeen erittäin vaikeat alamäkikorttelit menivät ihan pelkojarrutteluksi (muutenkin oon näissä turhan pelkuri, mutta nyt meno oli jopa koomista hissuttelua)… Tosi amatöörimoka olla tarkistamatta kiristyksiä kunnolla! Pyörällä ohitin muutaman naisen ja pari pääsi puolestaan multa karkuun.

Juoksun alussa fiilis nousi entisestään. Nilkkaan ei sattunut ja jalat olivat ihan lentomeiningeissä! Tosi terävä ja kevyt askel, vaikka takana oli pitkä mäkinen pyörä. En olisi itsekään uskonut, että juoksu lentää sen jälkeen niin kivasti. Tokalla juoksuvitosella alkoivat kuitenkin taas haasteet… varpaat alkoivat pikkuhiljaa tuntua kammokipeille. Ihme juttu, kun yleensä verirakot eivät haittaa mun menoa kisaolosuhteissa. Mutta nyt kivut olivat niin kovat, että vikat kiekat menivät köpöttelyksi. Ärsyttävää, kun en löytänyt enempää kivunsietoa. Onneksi tilanne oli kuitenkin sen verran selvä, että sain pidettyä sijani köpöttelymeiningilläkin.

No, maaliin pääsin onnellisesti koko kisan pro naisten kuudentena ja EM-kisan viidentenä. JEE!!! Euroopan mestaruuden voitti Daniela Ryf (SUI), tokaksi ylsi Catriona Morrisson (GBR), kolmanneksi Tamsin Lewis (GBR) ja neljänneksi Lisa Hütthaler (AUT). Koko Ironman skabassa tokana oli Annabel Luxford (AUS).

Kisan ja voittajieni onnittelujen jälkeen alkoi fiilistelyn alamäki. Ensiaputeltassa selvisi, että normiverirakkojen lisäksi vasemmasta pikkuvarpaastani oli lähtenyt iso pala lihaa, nahkaa ja kynsi. Auts. Huomenna suunta tohtorille ja fyssarille hoitamaan nilkkaa ja varvasta. Toivottavasti ei tuu pitkä lepo.

Palkintojenjakokin jäi valitettavasti väliin, sillä näin ”puoliprona” lähdimme heti kisan jälkeen Suomeen. No, nyt vaan vuosi laadukasta treeniä alle ja sitten sinne palkintojenjakoon pokkaamaan EM-mitalia 😉 Jossittelulla jo nyt olisi kolmas sija ollut nappisuorituksella mahdollinen, mutta ekat naiset menivät niin kovaa, että lisätreeniä tarvitaan, jotta pystyn haastamaan heidät. ”Kleine Finneä” (mun lempparinimi Saksassa) kantsii kuitenkin jatkossa varoa 😉