Blogi

Mikä on huippu-urheilija ja miten minusta kasvoi sellainen?

Viime aikoina Suomessa on puhuttu paljon kotimaisen huippu-urheilun tilasta, resursseista ja haasteista, joten ajattelin hieman jakaa ajatuksiani huippu-urheilusta ja urheilijan polusta sinne huipulle.

Opin jo hyvin pienenä fanittamaan urheilijoita. Kun sain puolitoistavuotiaana ensimmäiset sukseni, nojasin välittömästi rohkeaan etukenoon ja painuin päätä pahkaa ojan pohjalle. Olinhan nähnyt telkkarista, miten Matti Nykänen hyppää. Kun taas ostin ensimmäiset urheilutrikooni, kuvittelin sivakoivani yhtä tarmokkaasti kuin Marja-Liisa Kirvesniemi ja kun yläasteiässä poljin uintitreeneistä kotiin, vaihtuivat Pirkkolan kuuset Havaijin palmuiksi ja itse muutuin kanssani samassa rapussa asuvaksi triathlonisti Ghita Gerkmaniksi (tuolloin Jahlström).

Vaikka unelmoin, että jonain päivänä olisin maailman kovin ironwoman, en tainnut ajatella juttua loppuun asti. Haaveammattini oli sydänkirurgi ja lisäksi halusin olla ison perheen äiti. Sen triathlonin maailmanmestaruuden kuvittelin hoituvan niin sanotusti harrastepohjalta kaiken muun ohessa. Lopulta kuitenkin päädyin tilanteeseen, jossa käytän lähes kaiken aikani triathloniin. Voisiko jopa sanoa, että olen ihan oikea huippu-urheilija?

Huippu-urheilijan arjessa tärkeintä on, että yrittää kaikin voimin virittää kroppansa parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Tämä tietysti tarkoittaa, että harjoittelee niin hyvin ja niin paljon kuin kykenee. Mikäli ahkera treenaaminen riittäisi, olen mielestäni ollut huippu-urheilija jo yläasteikäisestä lähtien. Seiskaluokalla aloin treenaamaan pari kertaa päivässä ja eräs teiniaikojeni kovimmista angstipurkauksista on, kun paiskasin suutuksissani mukin eteisen oven läpi, sillä minulla oli tulossa parin kuukauden koulujakso, jossa jokainen aamu alkaisi kello 8.00. En saisi valmentajalta lupaa mennä uimaan ennen koulupäivää, sillä kuulemma nukkuminenkin olisi tärkeää.

Ahkera harjoitteleminen ei kuitenkaan riitä, vaan huippu-urheilijan ammatin raaka puoli on, että urheilija on urheilija 24 tuntia vuorokaudessa. Joka ikinen päivä. Noin 50 viikkoa vuoden 52 viikosta. Nukkumisen tulee olla riittävää ja säännöllistä, ruoan puhdasta ja ravitsevaa, lihaksistoa täytyy vahvistaa ja vetkuttaa. Urheilijan elämän kokonaisvaltaisuutta ajatellenkin antaisin itselleni huippu-urheilijan paperit jo viimeistään lukioajoilta. Priorisoin aamutreenejä bileiden sijaan, kannoin eväitä koulurepussa ja venyttelin jokaikinen ilta 46 minuuttia, kaksi minuuttia per venytys, koko kroppa läpikäyden. Homma oli kieltämättä jo liiankin pakkomielteistä eikä ravinto ja lihashuolto ollut välttämättä kovinkaan korkealaatuista, mutta asenne ja yritys olivat kymppiplus.

Pelkkä yksin puurtaminenkaan ei vielä tee huippu-urheilijaa. Kovan tason urheilijan ympärillä on aina kovan tason tiimi. Tässä suhteessa yksilöurheilija ja joukkueurheilija taitavat erota kaikkein eniten toisistaan, sillä joukkueessa tiimi tulee vähän niin kuin kaupan päälle. Yksilöurheilijan puolestaan on kerättävä tiiminsä ihan itse ja toimittava kuten tiimin johtajan. Tiimiäni ajatellen olen kasvanut huippu-urheilijaksi pikkuhiljaa. Valmentajan kanssa toimiminen on ollut huipputasoa jo alusta lähtien, mutta esimerkiksi fysioterapeutti, manageri, pyörämekaanikko, pyöräasentoekspertti ja voimavalmentaja ovat kerääntyneet ympärilleni vähitellen. En osaa sanoa, missä vaiheessa olen kasvanut huippu-urheilijaksi tiimini suhteen, mutta fiilispohjalta sanoisin sen tapahtuneen vasta tämän vuoden aikana. Olen äärettömän ylpeä ja onnellinen jokaisesta ihmisestä, jonka kanssa saan työskennellä ja voin sanoa käsi sydämellä, että tiimini on aivan varmasti maailman huippu.

Huippu-urheilijan määritelmään liittyy toki myös taloudelliset tekijät. Voiko olla huippu-urheilija, jos ei elätä itseään urheilemalla? Joka tapauksessa ammattiurheilun raaka fakta on, että urheilijan on oltava valmis elämään kuin huippu-urheilija jo paljon ennen kuin urheilemisesta saa senttiäkään palkkaa. Harjoitteleminen, palautuminen ja itselle sopivien tukihenkilöiden etsiminen on hoidettava niin hyvin kuin mahdollista, olipa rahaa käytettävissä tai ei. Suomalsille urheilijoille tarvittaisiin ehdottomasti lisää taloudellista tukea ja resursseja, mutta  aika usein minusta myös tuntuu, että rahan puutteesta tehdään isompikin ongelma kuin se todellisuudessa on. Toki taloudelliset tekijät määrittävät esimerkiksi tiimin laajuutta ja osaamistasoa, mutta urheilijan perusarki pyörii tarvittaessa myös hyvin pienillä taloudellisilla panostuksilla. Lenkille lähteminen, jumppaaminen ja säännöllinen nukkuminen ei maksa mitään. Porkkana, puuro ja kananmunat ovat halpaa ravitsevaa ruokaa. Taloudellisia tekijöitä ajatellen olen ollut huippu-urheilija vasta pari vuotta. Ensimmäiset urheilun kautta saadut tulot ansaitsin toki pienten palkintorahojen muodossa jo 2000 luvun alussa, mutta meni todella kauan ennen kuin saavutin sellaisen menestystason, että urheilutulot alkoivat kattamaan edes urheilumenot. Vaikka voittaisin maailmanmestaruuden, en ikinä pääse lähellekään kunnon tuntipalkkaa, mikäli palkka jaetaan koko urheilu-uralle.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun urheilija alkaa elää urheilemalla, astuu kuvioon myös sponsorit. Ensimmäinen henkilökohtainen sponsorini oli isäni yritys Kuulohansa. Nämä urheilu-uran alusta asti mukana olleet lähipiirin tukijat ovat varsin usein kaikkein arvokkaimpia taustajoukkoja huippusuoritusten takana. Sponsorointi on kuitenkin huippu-urheilun tasolla vasta silloin, kun touhu on oikeaa yhteistyötä eli hyötyä kertyy molemmin puolin. Vain hyvin harva huippu-urheilija on niin suuri superstara, että yritys hyötyy riittävästi ainoastaan siitä, että urheilija kisaa yrityksen logo rinnassaan. Kun urheilijan ja yrityksen arvot kohtaavat, on kuitenkin mahdollista rakentaa erittäin antoisa yhteistyö, joka tuo taloudellisten tekijöiden lisäksi muutakin lisäarvoa niin yritykselle kuin myös urheilijalle. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi työntekijöiden terveellisten elämäntapojen tukemista, yrityksen tuotteiden kehittämistä tai yhteiskuntavastuun edistämistä. Omalta kohdaltani yhteistyö edustamieni yritysten kanssa on kehittynyt pikkuhiljaa, mutta sanoisin sen olleen huippu-urheilun tasolla vasta noin parin vuoden ajan, siitä lähtien, kun sain tiimiini apuvoimia tämän puolen kehittämiseen.

Kuten tämän jutun alusta jo selvisi, on huippu-urheilija myös tärkeä esikuva, inspiraation lähde ja erilaisten jännitysnäytelmien jakaja. Nykypäivänä ammattiurheilijalta odotetaan enemmän kuin vain kisapaikoille saapumista ja muutamien lehtijuttujen antamista. Sosiaalinen media on voimakas väline, jonka osa urheilijoista hoitaa paremmin ja osa taas huonommin. Toisaalta on mielipidekysymys, korvaako sosiaalisessa mediassa määrä laadun? Tai ovatko upeilla filttereillä päällystetyt taianomaista fantasiaa tarjoavat kuvat arvokkaampia kuin rohkeasti arjen totuuden paljastavat käsittelemättömät kuvat? Sosiaalisen median ja esikuvana olemisen osalta sinä saat päättää, miten hyvin minä hoidan homman ja miten paljon minulla on petrattavaa, jotta olisin huippu-urheilijan tasolla.

Read next

13.04.2018
Challenge Roma sunnuntaina

Sunnuntaina on tämän kauden eka kilpailu. Kyseessä on Challenge sarjan puolimatka Rooman lähistöllä. Periaatteessa kisa…

29.03.2018
Tiimileireiltä vauhtia ekaan kisaan

Viimeiseen puoleentoista kuukauteen on sisältynyt niin riemua kuin myös vaikeuksia. Onneksi näitä aikoja miettiessäni päällimmäiseksi…

17.02.2018
Hikinen treeniputki

Arki rullaa mainiosti. Olen oikeastaan ekaa kertaa tällä kaudella päässyt kunnon treeniputkeen. Putkessa ollessa treenaaminen…